Alan pikkuhiljaa kotiutua. Ensimmäiset päivät olin aika hipihiljaa, sillä olen hyvin vieraskorea yksilö. Olin leikeissäni varovarovainen ja muutenkin vähän ihmeissäni katselin elämänmenoa täällä uudessa kotona. Täällä kyllä lapset osaavat ihan kiitettävästi tehdä meteliä ja hulinaa ilman minuakin, vaikka en minä niitä kyllä yhtään pelännyt. Kaikki ovat olleet niin kilttejä minulle ja oikein kilpailevat siitä, kuka saa lähteä kanssani ulos :)

Kävi minulla jo vieraitakin. Kääpiöpinserityttö Ria tuli hulinoimaan minun kanssani ja voi veljet ja siskot, kuinka meillä oli hauskaa. Ihmisillä tuntui olevan vain yksi ongelma meidän leikeistä - ne ei saaneet siitä kuvia koska me oltiin niin nopeita!! Eivät edes meidän perheen tytöt saaneet kamerakännyköillään yhtään mitään räpsäistyä.

Hih!

Minä pääsin hyppäämään jo sohvallekin, kun Ria oli meillä. Pakkohan minun oli! Ria ponkaisi usein suoraan lattialta sohvan selkänojalle asti, joten eihän talon oman koiran suo jäävän lattialle vinkumaan. Tahdonvoimalla menin, sanoi emäntä, ja siinä se taisi olla ihan oikeassa. Nyt en ole sohvalle niin kovasti tahtonut, joten en sinne ole taas päässytkään... Mutta odottakaahan kun kasvan vähän isommaksi vielä! Sitten hyppään sohvalle ja käperryn sohvannurkkaan tyynyä vasten nukkumaan!

Vaikka hyvä minun on nukkua lattiallakin, kun minulla on oma pahvilaatikko, jossa on pehmuste ja kasvattajan antama oma "itkuliina", jossa on omat pentukodin hajut. Ja ostihan se emäntä minulle myös oman pehmoisen pesänkin ihan eläintarvikeliikkeestä. Minä kun olen niin vastustamattoman ihana, että se tahtoo vain parasta. Niin ja kokeili kolmea ruokaakin, ja antaa minulle sitä, mitä syön parhaiten. Luulisin, että se lellii minut pilalle, jos en tietäisi, että se taitaa kuitenkin olla aika tomera emäntä.

Ei se minun ainakaan anna pureksia kiikunjalkoja, lasten leluja, kenkiä eikä roikkua lasten vaatteissa leikkimässä :o Aina se antaa minulle jonkun lukuisista koiranleluista heiteltäväksi, puruluun purtavaksi, pallon perässään juostavaksi tai vie ulos haistelemaan hajuja. Ja ottaa kuvia. Niin että ihan alkoi väsyttämään moinen poseeraus...

Joskus olen liian nopea:

Ja joskus tuntuu, että kamerassa on joku vika kun sillä tulee tämmöisiä kuvia minusta:

Kun oikeasti olen näin kaunis.

Joskus yritän kantaa kepakoita sisälle.

Joskus peilailen peilistä, mutta kamera kiinnosti nyt enemmän:

Sitten alkoi jo ihan kutittamaan koko tämä valokuvaus ( räpsyjä nimittäin oli otettu varmaan sata, tässä vain onnistuneimmat ja kamalimmat esillä! ).

Ja lähdin liukenemaan paikalta.